Ei välttämättä ole mitään mitä etsiä. Eikä mitään sen suurempaa totuutta.

Jokainen voi itse määrittää sen mitä totuus sitten on itsellensä.

Mutta mitä me itse haluamme siltä ns, totuudelta? Mitä me halutaan omalta elämältämme?

Ne on ehkä ne perusasiat. Se että itse ja perhe pysyy terveenä. Raha asiat olis hyvälä tolallaan ja parisuhde toimisi.

Kaikki tavoittelee onnellisuutta. Mutta että olisi onnellisuutta, tarvitsee olla hiukan kurjuuttakin. Että olisi hyvää, on oltava myös pahaa. Suhteessa hyvään sitä pahaa on kuitenkin aika paljon vähemmän. Onneksi. Vai mitä ootte mieltä? Ehkä se on oltava sellainen balanssi olemassa? En tiedä.

Mutta että oikeasti saisi niitä asioita mitä haluaa on luovuttava. Koska kun jotain jättää taakseen jotain uutta on tulossa tilalle. Aina on tilaa uusille jutuille.

Jos oot miettiny sitä työpaikan jättämistä tai harrastuksen lopettamista kun se ei tunnu mielekkäältä.

Nii helevetti soikoon miksi et tee sitä? Samoten on sitten sellaset ihmissuhteet jotka ei miellytä tai jollain tavalla toimi.

Eteenpäin on mentävä. Saa mennä ja kokea. Mikkään ei oo pakko.

Voihan sitä jumahtaa siihen rinkiinkin moneksi vuodeksi. Vaikkapa kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Sitten vuosien päästä havahtuu että hetkonen... kakskytä vuotta töihin, kotiin, kauppaan, telsuu tai harrastuksia että töissä jaksaa, nukkuun. Toista, toista, toista. Ei se nyt ihan vältisti noin mene mutta ymmärrätte mitä tarkoitan varmasti. Noin varmaan meidän halutaan juuri toimivankin? Erittäin robottimaisesti.

Elän nyt niinkuin viimeistä päivää. Ehkä se on vähän väärin ilmaistu mutta huuda, karju, naura ja itke. Hakkaa sitä nyrkkeilysäkkiä ja potki. Pure hammasta. Hymyile paskiaisille ja käyttäydy fiksusti niinku muutenkin teet. Se monesti käynnistää (ainakin fiksuimmissa) reaktion jossa aletaan pähkäileen että miksihän minä noin tein. Saahan siitä jotkut pienen hetkellisen mielihyvän tunteen kun saa toiselle kiukutella. Mutta kyllä siitä jonkin ajan kuluttua tulee huono mieli. Ellei sitten ihan tunteeton ihminen ole. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Kun elämä on täynnä mahdollisuuksia. On niitä polkuja sinne ja tänne ja tuonne suuntaan.

Meillä itsellä on vapaus kulkea ihan mitä polkua me halutaan. On avaimia moniin oviin, ja tässä päteekin ehkä se salaisuus. Ne avaimet näihin oviin täytyy etsiä.

Siinä vaiheessa kun sinä alat kulkea sitä oikeaa polkua, tietä, puroa. Miksi nyt haluatkaan sitä kutsua. Asiat alkaa rullata omalla painollaan.

Sulla on suunta ja sun ei tarvi sen enempää enää huolehtia. Koska sillä polulla ollessasi kaikki loksahtaa paikoilleen. Kaikki tuntuu menevän hyvin ja mistään ei tarvitse huolehtia.

Tässä kohtaa tullaan sitten avaimiin. Kun sinä oot löytänyt avaimen tähän oikeaan oveen.

Tai muutamiin oviin. Hämmästyt siitä miten mikään loppujen lopuksi ei enää olekkaan niin vaikeaa.

Oivallat myös sen että, hetkinen. Sitä ovea ei ikinä ollutkaan tuossa. Estettä ei ollut ikinä siinä. Mutta! Silti ne avaimet tarvii etsiä. Tarkkanäköisimmät ovat aina nähneet ne, mutta emme välttämättä käytä niitä, koska emme osaa.

Jotkut tyytyvät siihen mitä heillä on. Oli se sitten uskontokunta, tai jokin ryhmä, heimo. Omasta mielestäni näissä ns, ryhmittymissä eletään unen sisällä omassa ehkä paremmassa unessa.

Mutta ei siinä mitään. Jokainen elää niinkuin haluaa eikä noissa heimoissa ole mitään pahaa.

Jos tuntee olonsa tyytyväiseksi ja tuntee että elämä on tässä ja nyt niin go for it.

Oon miettinyt lähikuukausina omaa elämää ja sitä miten kaikki on jotenki aina loksahdellut paikoilleen niin kuin Tetriksessä. Välillä siis tosiaan vähän vinksin ja vonksinkin.

Mutta hei. Aina voi aloittaa alusta. Jossain vaiheessa rupesin miettimään ihan varhaisia lapsuusmuistoja. Sitä mitä siellä ympäristössä oli ja mitä siellä tapahtui. Äidin ja isän ammatti esim. Mitä heidän elämässään tapahtui jne jne. Aivan niinkuin ne jutut siellä menneisyydessä, ihan lähimenneisyydessäkin ois valmistelleet sua jotain hetkeä varten. Ehkä juuri tätä hetkeä. Kun jotain tärkeää ois tapahtumassa. Onko olemassa kohtalo? Tai onko suunnitelma kaikkia meitä varten? Onko kaikki ennalta määrättyä?

Noniin ja sitte foliohattua päähän viikonlopun kunniaksi ;) <3

Oletko jäänyt oman egosi vangiksi? Sen kuoren mihin joskus samaistuit?
Oletko muiden silmissä aina se samainen henkilö, joka olit kun tutustuit vuosia sitten heihin. Ehkäpä juuri näin ei olekkaan, vaan nämä henkilöt eivät ole itse menneet elämässään yhtään eteenpäin. Siksi heistä onkin mukavaa tökätä silmään neulalla. Hän yrittää näyttää oma vahvan egonsa, ja alistaa niinkuin vuosia sitten. ”Tässä minä olen suurena ja mahtavana, parempana kuin sinä!”
Mutta miten käykään kun vastassa onkin henkilö joka ei enää olekkaan se ns, hiirulainen? Ympäristön ja yhteiskunnan alistama. ”Me näemme sinut tällaisena, sellainen sinä olet, etkä muuksi muutu ja sinusta ei tule yhtään mitään” Nimittäin se ilme. Se ilme kun ego murskaantuu. Se on jotain upeaa. Hehkeät kasvot yhtäkkiä ovatkin harmaat ja vanhat. Ilottomat ja elottomat.
Lannistuminen siitä että niskan päälle ei päästykkään. Peli on ohi. Etsi uusi uhri. Seek and destroy.
Ja niinkuin monta kertaa olen puhunut siitä ikuisesta ympyrästä mihin jäädään makaamaan, pyörimään, laskemaan vaikka sitä mäkeä joka kivutaan aina ylös, aina vaan.
Mihin se vie? Mihin se johtaa? Se ei vie yhtää minnekkään. Jos se ei ole mikään näistä niin se voi olla vaikka se pimeä ja ahdas pahvilaatikko. Muuta ei ole olemassa kuin se pimeä ja ahdas tunkkainen pahvilaatikko. Siihen kannattas ensin tökkiä vähän reikiä ja kurkistella ulos. Tai jos olet kyllin rohkea niin astuppa ystävällisesti ulos. Ei siinä niin pahasti käy.
Jos ja kun elämässä tapahtuu jotain. Kaikki ovat kyllä kiinnostuneita siitä. Onnellisia ei olla muusta kun siitä että toisella menee ehkä huonosti. Silloin kaikki kiinnostaa kyllä, ja asioista halutaan tietää mehukkaimmatkin yksityiskohdat. Taka-alalle jäädään kyllä jos hyviä asioita tapahtuu. Se harmittaa. Voi että se harmittaa. Mutta kun oikesti ei ole olemassa hyviä asioita eikä huonoja asioita. On vain asioita ja reaktioita niihin. Ja kaikki ne reaktiot ovat täysin turhia. Harhaa. Koska oikeasti millään ei ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi. On olemassa vaan tapahtumista ja sitä vastaan ei kannata taistella. Silloin se elämä vasta hankalaksi meneekin. Ehkä jotkut hoksaavat vasta siellä kuolinvuoteellaan että hetkonen. Miksi en tehnyt sitä ja miksi en tehnyt tätä. Miksen perkele soikoon mennyt virran mukana vaikka se vähän pelottikin. Antanut tapahtua. Olis vaan tyytyväinen siihen mitä on saanut ja mitä sulla on. Mutta kun mikään ei riitä.