Vuosi vaihtuu jälleen. Kaikki haistattavat edelliselle vuodelle ja sen paskoille tapahtumille. Niin minäkin. Silti vuodet tulevat vaihtumaan aina. Aika kuluu, vuodet vierii ja me vanhetaan. Asioita tapahtuu, ihmisiä syntyy ja kuolee, niin se vaan menee. Me ei eletä ikuisesti. Nuoruuden sankarimme ja idolimme lähtevät. Samoiten kaikki tuttumme, sukulaisemme ja ystävämme. Eikö olisi nyt korkea aika sanoa lähimmäisille, että välitän sinusta ja rakastan sinua. Halata toista oikealla tarkoituksella. Tehdä niitä juttuja mistä pitää ja tekee muutkin onnelliseksi. Se ei ole keneltäkään pois.

Mitä sitten on oppinut vuoden aikana? Sen, että kivan lahjakääreen sisässä ei olekkaan aina sitä mitä toivoisi olevan. Keneenkään kannata luottaa sokeasti. Kiire ei vie minnekkään. Maltti on valttia ja suuria päätöksiä kannattaa tehdä rauhassa ja vakaudella. Uskoo omaan intuitioonsa ja siihen mitä tekee. Ota myös tosissasi toisten ihmisten kehut ja kehu myös itseäsi. Opi rakastamaan sitä mikä olet ja mitä teet. Opi ottamaan tervettä kritiikkiä vastaan. Haukkuminen ja alistaminen ei ole sellaista. Nämä kyllä eroittaa toisistaan aika helposti ja ainoa mikä kolhuja saa on oma pieni ego.

Oikeat ystävät pysyvät rinnallasi tapahtui sitten mitä vain. He ovat sellaisia joiden läheisyys ei tule ikinä loppumaan. Herkistyin eräänä päivänä kun kaksi ystävystä kohtasivat pitkän ajan jälkeen. Heillä oli ollut oma menneisyytensä. Toisella oli jäänyt mieleen eräs hyvä tarina jonka toinen oli aikoinaan kertonut kalaretkellä. Hän muistutti toista tästä tarinasta ja kertoi kuinka se oli jäänyt hänen mieleensä, Hän toi mukanaan lahjan joka liittyi tähän tarinaan. Samalla hän toi surullisia uutisia. Sen, että elämä ei hänenkään kohdalla tule olemaan ikuista. Traaginen tapahtuma hänen elämässään oli laittanut asiat tärkeysjärjestykseen. Ystäviä pitää nähdä ja heitä on mukavaa muistaa pienillä eleillä tai vaikka lahjoilla. Joskus vasta traagiset tai raskaat asiat vasta herättävät ja laittavat miettimään hiukan omaa napaa pidemmälle. Olen ollut ryhmissä missä näytetään vain kova kuori ja läheisyyttä ihmisten kesken ei saa olla koska se on osoitus heikkoudesta. Nämä kaksi ystävystä halasivat pitkän ajan jälkeen. Käsitykseni vanhempien miesten tunteiden osoituksesta toiselle nousi uusiin sfääreihin. Koska minun omat juurtuneet käsitykseni olivat jääneet mieleen vanhoista tapahtumista. Jurttia suomalaista käytöstä siis. Kylmäkiskoista toisen pilkkaamista ja oman egon nostamista pinnalle. Mutta nyt oli mukana kättelyä, halaamista ja tsempaamista. Olalle ja selkään läiskimistä. Hurttia ja leikkisää huumoria. Hitto olin mielissäni kun näin kaiken tuon. Tämän hieman vanhemman herrasmiehen silmät olivat auenneet. Katseesta näki jotain minkä olen nähnyt monesti aiemminkin joidenkin ihmisten silmistä. Sen, että mikään ei ole ikuista. Se ei ollut luovuttamista vaan sitä, että hyväksyy tosiasiat ja jatkaa eteenpäin. Lempisanani. Eteenpäin.

Mitä sitten toivon uudelta vuodelta. Koska ainahan toivotaan jotain. Toivon että kaikki pysyvät terveenä. Tärkeät ja rakkaat ihmiset pysyisivät lähettyvilläni kun on vaikeaa. Saisin jakaa heidän kanssa myös iloni ja onneni. Kun tulee tilanne, että apua tarvitsee oikeasti. Minä olen tässä teitä varten. Teen kyllä kaikkeni vain jos voin. Tiedätte sen. Saisin tehdä niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä ja rakkaita ja mitä rakastan tehdä. Rauhaa, harmoniaa, asioiden asettumista uomiinsa. Pirskahtelevaa onnea. Kyyneleitä ja syviä tunteita.

Mutta se mitä eniten toivon on se, että saan olla tulevan tyttäreni lähellä ja viettää aikaa hänen kanssaan. Koska oli tilanne tai tapahtuneet asiat mitä tahansa. Mikään asia ei tule ikinä muuttamaan sitä että hän, pieni ihminen tulee olemaan tärkein ja rakkain ikinä tässä maailmassa minulle.

Uuteen vuoteen lähdetään siis täältä aika hämmentyneissä ja jännittyneissä tunnelmissa. Toivoen ja uskoen hyvään, että kaikki järjestyy. Ihan kaikkien puolesta niin ajatellen.

Jätetään hyvästit vuodelle 2016 ja tehdään vuodesta 2017 ihan perkeleen hieno vuosi yhdessä meille kaikille!

Joulusiivous

Tänään suoritan joulusiivouksen. Päässäni myös. Tasan vuosi sitten olin onnellinen. Siitä lähti täysin uudenlainen ajanjakso elämässäni etenemään. Tietyllä tavalla siinä samassa kyydissä mennään, mutta vain kyyti on hiukan muuttunut matkan varrella, ja ehkä hiukan kuoppaisemmaksi ikäväkseni näin täytyy sanoa. Minä tasoitan tietä edeltä samalla kuin kuljen eteenpäin. Puolitoista viikkoa ennen tätä päivää vuosi sitten olin särkenyt sydämmeni. Olin kasannut itseäni ja tulisin kasaamaan vielä jonkin aikaa. Aika kuitenkin parantaa haavat vaikka ne olisivat kuinka syviä tahansa. Sen olen oppinut tämän vuoden kuluessa, kuten myös monia muita asioita. Sellaisia jotka tekevät terveellä tavalla kyyniseksi ja kovettavat kuorta. Inhimillisyyttäni ja hyvää tahtoani en polta mutta enää en päästä ihmisiä lähelleni kovin nopeasti. Ihmettelyä ja kummastusta aika raakalla tavalla tämä vuosi on tuonut tullessaan. Silti kaikki ne huonot jutut mitä vaikka vuosi sitten tai kuluvan vuoden aika tapahtui tuntuu nyt hyvin pieneltä ja vähäiseltä asialta. Hengissä olen edelleen ja kokemuksia rikkaampana. Koska jutut ja asiat mitä elämään ilmaantuu, niille ei voi mitään. Tapahtumista ei voi estää. Turha siis pyristellä vastaan vaan ottaa kaiken mitä tulee vastaan. Eteenpäin kuljen ja mitä maailmankaikkeus polulleni tuokaan eteeni, sen otan vastaan. Oli se mitä tahansa. Ihmetystä ja kummastusta aiheuttaa myös ihmisten hyvyys. Sain pari päivää sitten parhaan joululahjan ikinä koskaan. Hitto me lähtään tänään kohti Amsterdamia! Täysin erinlainen joulu! Mistä tahansa päätöksistä on kyse. Muistakaa, että niillä asioilla saattaa olla kauaskantoisia seurauksia. Ne saattaa muuttaa toisen ihmisen tulevaisuuden suunnitelmia ja elämän suuntaa. Harkitkaa tarkkaan. Pitäkää lähimmistänne huolta ja antakaa toisillenne turvaa, lämpöä ja rakkautta.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille <3

” Olemassaolossa on auttamisen tarve, suojelemisen tarve, ystävyyden tarve. Se elää ihmisessä. Joka ikinen on tuntenut sielussansa lämpimän tuulahduksen, auttamisen tarpeen. Eikä ihminen siitä tarpeesta pääse ikinä irti. Se on se tunne, jolle me annamme tuon moniselitteisen, tuon määrättömästi pilatun nimen 'rakkaus' tai 'hyvä tahto', 'avuliaisuus', 'ystävällisyys', tuo positiivinen sieluntila, joka on yhteenkuuluvaisuutta, myötäelämistä. Se on elämän eliksiiri, se on elämän perusvoima, josta riippuu terveys, josta riippuu elämän onni. ” (Yrjö Kallinen.)

On menossa pimein vuodenaika. Minua ei ahdista läheskään niin paljon kuin aikaisemmin. Kaikki johtuen viimeisen vuoden sisällä tapahtuneista asioista. Asioita on joutunut miettimään ja käsittelemään rankimman kautta. Sen lisäksi koittanut yrittää olla välittämättä ulkopuolelta tulevista paineista. Jostain oon saanut ihan suunnatonta voimaa suorittaa ja tehdä asioita. Rinnan alla tuntuu tarmo ja halu tehdä. Tiedän, että se johtuu erittäin paljon lähellä olevasta ihmisestä. Tiedät kuka olet <3 Minun ei tarvitse olla kuin oma itseni. Ei sen enempää eikä sen vähempää. Monta rautaa on tulessa ja kaikille on oma aikansa. Hyväksyntää, rakkautta ja huolenpitoa minulla on jakaa kaikille lähimmäisilleni. Se positiivisuus ja lämpö joka minussa sikiää kuuluu kaikille jotka sitä myös minulle antavat. Ensi kuun lopussa esikoiseni syntyy. Tulevaisuus jännittää mutta se on täysin inhimillistä. Silti tiedän sen, että minusta tulee hyvä isä. Eihän tämä mennyt ihan niinkuin saduissa, mutta eipä se niin suurimmaksi osaksi elämässä menekkään. Teen kaikkeni ja vielä enemmänkin, että lapsella on hyvä ja turvallinen olla. Tämän päivän aikan häilyvästi tunnelin päässä vilahti valoa myös työrintaman suhteen mutta aika näyttää käykö tällainen päänsisäinen toive toteen. Perjantaina viikonlopuksi Helsinkiin Liquid Space Dreamsin kans tekeen visuaaleja! Tulukaahan Stadin pään porukka moikkaileen Ääniwallille jos siellä päin pyöritte!

Nyt on aika summata vuoden tapahtumat, koska noin vuosi sitten alkoi sellainen hullunmylly mun elämässä. Tietyllä tavalla se ei ole vieläkään loppunut mutta merkkejä siitä, että se alkaa tasoittumaan on ollut ilmassa. En muuta toivoisikaan. On kivaa, että omassa elämässä tapahtuu asioita mutta liika on aina liikaa. Oon oppinut ihmisistä ja ihmisyydestä aika paljon. Paljon huonoja asioita ikävä kyllä. Mutta en lannistu. Tiedän että oikeaa rakkautta on olemassa, sellaista kumppanuutta. Oon mennyt välillä niin syvissä vesissä ja pimeissä paikoissa omassa mielessä, että tuntuu kuin ihan oikeasti sekoaisin täydellisesti. Ehkä kyse on siitä, että mullakin tuota ikää alkaa olla, ei tässä enää mikään nuori poikanen ole. Ei jaksa enää juosta ja juhlia. Sillekkin kyllä oli aikansa vuosia sitten. Toivois vaan sitä, että siinä olis joku josta sinä välität ja kuka välittää sinusta. Jotenkin sitä miettii sellaista, että miksi sitä turhaan yrittää ketään miellyttää? Mulle on tärkeintä se että mun lähimmillä ihmisillä on hyvä olla. Ei kait kukaan halua kellekkään mitään pahaa oikeasti? Sellaista pyyteetöntä auttamista minä arvostan ja suosin. Ihan pieniä asioita. Hymy, kiitos, käden puristus ja halaus. Anteeksi pyytäminen ja se, että joku kysyy välillä miten sulla menee. Se on joskus jollekkin ihan todella tärkeää ja iso juttu. Varsinkin viime aikoina tuntuu niinku ois tempaantunu haluamatta johonkin todella surkeaan draamaan. Sellasta en kaipaa kyllä yhtään. Ehkä tässä nyt on kyse vain siitä, että yksin me tepsutellaan tämä maallinen polku. Turhaa jakaa omasta lastistaan sellaisille jotka eivät sitä ansaitse tai halua. Tai antaa liikaakin tajuamatta sitä että toinen ei arvosta sitä millään tapaa. Lopen kait sitä itse ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee itsestä tai omista hommista. Koska ei ne ihmiset niitä mieti, heillä on omatkin jutut ja oma elämä. Parastahan se on kun on se oma tontti kunnossa ja tietää itse täysin mitä tekee. Ihan sama sille mitä muut ajattelee tai ei ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eipä tämä nyt miksikään tapahtumien summaamikseksi mennyt. Mutta mitäpä tuolla on väliä. Kirjoittaminen ja omien ajatusten tuominen on mulle tällä hetkellä parasta terapiaa. Kun on ajatteleva ihminen niin välistä sitä kai miettii vähän liikaakin asioita. Tällä tavalla saan purettua kaiken paperille. Näiden juttujen vuoksi mulle on elämääni nyt ilmaantunutkin hyviä juttuja ja voisko sitä pieni ihminen olla enempää onnellinen. Haasteita ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Samahan tuo on kokeilla. Eipähän harmita sitten, että ei lähtenyt mukaan ja se itselle ehkä pahinta onkin että pysähtyy liian pitkäksi aikaa. Aiemmin en oo uusiin juttuihin uskaltanut lähtä mukaan vaikka sisällä on sellanen kutina ollutkin, että hitto uskaltaiskohan tuota vai ei? Ehkä silloin ympärillä oli ihmisiä jotka eivät itse uskaltaneet ja sitä kautta sitten demonisoivat koko tilanteen? En tiedä. Kai sitä nyt on rohkeampi ja uskaltaa hypätä mukaan.

”Kaikkialla, missä ihminen tarttuu ihmisen käteen lämpimin mielin, on rauhaa ystävyyttä.”
(Yrjö Kallinen)

Hyvää viikon alkua kaikille!

Terveisin. Parempaan tulevaisuuteen uskova Petripappa

Yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot-päivän aikana kyllä tuli kirkastettua mieltä ja omia opittuja tietoja jo aikaisemmista koulutuksista. Meitä ihmisiä on paljon ja meidän tyylejä reagoida asioihin ja tilanteisiin myös monta. Monesti joidenkin ihmisten reaktiot asioihin on kuin jos lapselta vietäisiin tikkari, tai jos ollaan asioista eri mieltä, niin mennään aika lähelle niitä hiekkalaatikkoleikkejä. ”Mun isi on parempi ku sun isi” jne. Tiedätte mitä tarkoitan.

Ollaan samanlaisia lapsia vieläkin mutta vain aiheet on muuttuneet, hieman ehkä vakavammiksi kuitenkin. Aika hyvin näitä työyhteisöissäkin käytyjä väittelytilaisuuksia, palavereja ja kokoustilanteita voi verrata ihan sinne perhe-elämän iloihinkin. On valtaa käyttäviä ihmisiä, on aggressiivisuutta käyttäviä ihmisiä. Sitten on passiivisuutta. Mutta sitten on rakentavasti keskustelua käyviä ihmisiä. Ja kun tuollainen pari osuu yhteen, niin vähänkö siisti juttu.

Asiat riitelee, ei ihmiset. Arvosteleva ja alistava tyyppi onkin sitten oma lukunsa. Sellainen joka omasta mielestään on aina oikeassa ja kaikki pitää tehdä hänen tyylillään.

Monesti sitten kyllä hoksaa että mitä noiden negatiivisten reaktioiden takana on.

Otetaan nyt vaikka esimerkkinä se että jokin asia ei mene tietyllä tavalla kuten kyseinen henkilö sen haluaisi menevän (tätä voi soveltaa työyhteisöissäkin mutta myös parisuhteissa, toisaalta pätee ihan kaikkeen vuorovaikuttamiseen elämässä). Ruvetaan uhkailemaan, arvostelemaan tai jopa kiristämään. ”Kerta et nyt siivonnu huonettas niin viikkorahat on peruttu!” ”Tämä asia ei mennyt nyt yhtään niin kuin toivoin ja sinä saat kärsiä” - no tyhmä esimerkki vain. Mutta tuo jälkimmäinen on ehkä suomennos siitä miten asia on suoraan ilmaistu. Jos kaikki omaksuisivat sellaisen rakentavan keskustelutavan ja keskusteluiden aloituksen. No mutta oisko sitte vähä tylsää?

Pitää olla mielipiteitä ja erilaisia arvoja elämässä. Mutta sitten kun aletaan miettimään että mistä tällaiset käyttäytymismallit tulee. Tuleeko ne kotoa, lapsuudesta kenties? Vai onko ne sitten ympäristön vaikutuksesta opittuja juttuja? Onko kotona ollut passiivisaggressiivista tai jopa aggressiivista käytöstä, ja sitä jatketaan sitten sukupolvien yli opettamalla meidän lapsille ja lapsenlapsillemme. Tai sitten sitä että oikeasti istutaan ja pysähdytään keskustelemaan asioista.

No mutta oli niin tai näin. Oon todella mielissäni että tässäkin koulutuksessa otetaan tällasia asioita esille, koska ne on tärkeitä juttuja ja ne pistää kaikki vähän miettimään asioita. Tai en tiiä laittaako kaikkia mutta minut ainakin.

Asiat loksahtelee paikoilleen ihan itsestään ja Petripappa istuu 3D-lasit päässään leppostelutuolissaan suu auki välistä, ja miettii että WOUH DUDE! AWESOME!

Olisiko teillä aikaa puhua hieman meitä kaikkia kohtaavasta lopusta, kuolemasta? (tähän sitten se hassun hauska Elisan mainoksen kaksikko) Joo! Jee! Wouh! No mennään →

Onkohan se tuo pimeys? Mutta noin kaksi viikkoa mietin kuolemaa. Kyllä, juuri sitä mitä kohti me kaikki ollaan kulkemassa. En siis miettimällä miettinyt sitä mutta se vaan tuli mieleen, olikohan tuo nyt sen pienen pirulaisen tekosia sisälläni? En tiedä, mutta en rapsuttele sitä sen enempää.

Tuli mieleen yhden rakkaan ystäväni sanonta ”kaikki oli helvetin hauskaa siihen asti kun tajusikin joskus kuolevansa.” Joskus sain tuon asian ajattelusta ihan helvetinmoisia ahdistuksia.

Varmaankin kun on jälleen kysymys irtipäästämisestä. Sehän on se viimeinen otteen päästäminen, lopullinen sellainen. Välttämättömin ja pakollisin asia meidän elämässämme, se mikä on täysin varmaa. Kaikki me kuollaan. Omista muistiinpanoistani löysin lyhyen lauseen ”kuka teki kuolemasta kielletyn ja pelottavan asian?” Siihen nyt ei varmaan ikinä löydetä ratkaisua.

Mutta niin, sitä on tehty meidän kulttuurissamme todella surullinen ja pimeä asia. No siis, onhan se. Tietenkin kun rakkaat ympäriltä kaikkoaa jonnekkin. Minne lie? Sitäkään kukaan ei tiedä.

Ja sen vuoksi siitä on yrittää inttää yhtään mitään. On siitä hassuja sketsejä ja hulluttelua.

Joissain kulttuureissa kuitenkin ensin surraan, mutta sen jälkeen juhlitaan. Juhlissakin hiukan saatetaan tirauttaa, mutta sen jälkeen juhlat jatkuu ja ollaan iloisia toisen ”siirtymästä.”

Minä ainakin haluan että mun monttubileissä ei pelkästään olla jäyhiä jököttäjiä!

Ne pitää olla kunnon bileet! Mutta sitten mää haluan vähä julistaa sellasta asiaa että tämä aika mitä me ollaan täälä yhessä, nii pitäskö meidän kuitenki yrittää tulla toisten kans toimeen? Kaikista ei tarvi tykätä. Mutta helevetti soikoon kyllä se pitäs kuitenkin yrittää toimeen tulla. No ei sitä oo pakko sitäkään, jos ei halua mutta oisha se kiva. Kannattaako epävarmaa vihan taakkaa kantaa sisällään? Kukaan ei syö ketään elävältä (ehkä?) ja mun mielestä kukaan ei oo tehny niin pahaa ikinä että siitä ei vois puhua ja yrittää sopia. Tiiän sen että oon menneisyydessäni tehny paskoja juttuja ihmisille. Tiedän ja pyydän anteeksi nöyrimmin. Jos jollakulla kolkuttaa että ny pitäs puhua jonkun kans nii tehkää se. Ei siinä menetä mitään. Helpottaa kummasti kumpaakin osapuolta kun saa keskustella asiasta. Monesti aika parantaa haavoja, se on totta. Hauskaa on sitten myös sellainen asia kun pitkän ajan kuluttua nähdään ja keskustellaan asioista niin kummatkin repeää että kuin lapsellinen on ollut. Kummatkin myöntää myös omat virheensä. Nii että pidetäämpä toisistamme huolta ennen sitä mustaa kuoloa joka meitä päähän koppaa! Vaikka se välistä vaikialta tuntuukin. Tätä kirjoittaessa nyt loppuun repesin aivan täysin että mitenpäs tämä aihe osuikin oikealle päivälle :D Pyhäinpäivä! Kunnioitetaan vainajia. Muutama kaveri lähti liian aikasin. Ikävä on aivan helvetin kova! <3 Mulla on ikävä kaikkia jotka on lähteneet. Sytytän muutaman kynttilän tänä iltana heille kaikille <3

Ei välttämättä ole mitään mitä etsiä. Eikä mitään sen suurempaa totuutta.

Jokainen voi itse määrittää sen mitä totuus sitten on itsellensä.

Mutta mitä me itse haluamme siltä ns, totuudelta? Mitä me halutaan omalta elämältämme?

Ne on ehkä ne perusasiat. Se että itse ja perhe pysyy terveenä. Raha asiat olis hyvälä tolallaan ja parisuhde toimisi.

Kaikki tavoittelee onnellisuutta. Mutta että olisi onnellisuutta, tarvitsee olla hiukan kurjuuttakin. Että olisi hyvää, on oltava myös pahaa. Suhteessa hyvään sitä pahaa on kuitenkin aika paljon vähemmän. Onneksi. Vai mitä ootte mieltä? Ehkä se on oltava sellainen balanssi olemassa? En tiedä.

Mutta että oikeasti saisi niitä asioita mitä haluaa on luovuttava. Koska kun jotain jättää taakseen jotain uutta on tulossa tilalle. Aina on tilaa uusille jutuille.

Jos oot miettiny sitä työpaikan jättämistä tai harrastuksen lopettamista kun se ei tunnu mielekkäältä.

Nii helevetti soikoon miksi et tee sitä? Samoten on sitten sellaset ihmissuhteet jotka ei miellytä tai jollain tavalla toimi.

Eteenpäin on mentävä. Saa mennä ja kokea. Mikkään ei oo pakko.

Voihan sitä jumahtaa siihen rinkiinkin moneksi vuodeksi. Vaikkapa kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Sitten vuosien päästä havahtuu että hetkonen... kakskytä vuotta töihin, kotiin, kauppaan, telsuu tai harrastuksia että töissä jaksaa, nukkuun. Toista, toista, toista. Ei se nyt ihan vältisti noin mene mutta ymmärrätte mitä tarkoitan varmasti. Noin varmaan meidän halutaan juuri toimivankin? Erittäin robottimaisesti.

Elän nyt niinkuin viimeistä päivää. Ehkä se on vähän väärin ilmaistu mutta huuda, karju, naura ja itke. Hakkaa sitä nyrkkeilysäkkiä ja potki. Pure hammasta. Hymyile paskiaisille ja käyttäydy fiksusti niinku muutenkin teet. Se monesti käynnistää (ainakin fiksuimmissa) reaktion jossa aletaan pähkäileen että miksihän minä noin tein. Saahan siitä jotkut pienen hetkellisen mielihyvän tunteen kun saa toiselle kiukutella. Mutta kyllä siitä jonkin ajan kuluttua tulee huono mieli. Ellei sitten ihan tunteeton ihminen ole. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.