Yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot-päivän aikana kyllä tuli kirkastettua mieltä ja omia opittuja tietoja jo aikaisemmista koulutuksista. Meitä ihmisiä on paljon ja meidän tyylejä reagoida asioihin ja tilanteisiin myös monta. Monesti joidenkin ihmisten reaktiot asioihin on kuin jos lapselta vietäisiin tikkari, tai jos ollaan asioista eri mieltä, niin mennään aika lähelle niitä hiekkalaatikkoleikkejä. ”Mun isi on parempi ku sun isi” jne. Tiedätte mitä tarkoitan.

Ollaan samanlaisia lapsia vieläkin mutta vain aiheet on muuttuneet, hieman ehkä vakavammiksi kuitenkin. Aika hyvin näitä työyhteisöissäkin käytyjä väittelytilaisuuksia, palavereja ja kokoustilanteita voi verrata ihan sinne perhe-elämän iloihinkin. On valtaa käyttäviä ihmisiä, on aggressiivisuutta käyttäviä ihmisiä. Sitten on passiivisuutta. Mutta sitten on rakentavasti keskustelua käyviä ihmisiä. Ja kun tuollainen pari osuu yhteen, niin vähänkö siisti juttu.

Asiat riitelee, ei ihmiset. Arvosteleva ja alistava tyyppi onkin sitten oma lukunsa. Sellainen joka omasta mielestään on aina oikeassa ja kaikki pitää tehdä hänen tyylillään.

Monesti sitten kyllä hoksaa että mitä noiden negatiivisten reaktioiden takana on.

Otetaan nyt vaikka esimerkkinä se että jokin asia ei mene tietyllä tavalla kuten kyseinen henkilö sen haluaisi menevän (tätä voi soveltaa työyhteisöissäkin mutta myös parisuhteissa, toisaalta pätee ihan kaikkeen vuorovaikuttamiseen elämässä). Ruvetaan uhkailemaan, arvostelemaan tai jopa kiristämään. ”Kerta et nyt siivonnu huonettas niin viikkorahat on peruttu!” ”Tämä asia ei mennyt nyt yhtään niin kuin toivoin ja sinä saat kärsiä” - no tyhmä esimerkki vain. Mutta tuo jälkimmäinen on ehkä suomennos siitä miten asia on suoraan ilmaistu. Jos kaikki omaksuisivat sellaisen rakentavan keskustelutavan ja keskusteluiden aloituksen. No mutta oisko sitte vähä tylsää?

Pitää olla mielipiteitä ja erilaisia arvoja elämässä. Mutta sitten kun aletaan miettimään että mistä tällaiset käyttäytymismallit tulee. Tuleeko ne kotoa, lapsuudesta kenties? Vai onko ne sitten ympäristön vaikutuksesta opittuja juttuja? Onko kotona ollut passiivisaggressiivista tai jopa aggressiivista käytöstä, ja sitä jatketaan sitten sukupolvien yli opettamalla meidän lapsille ja lapsenlapsillemme. Tai sitten sitä että oikeasti istutaan ja pysähdytään keskustelemaan asioista.

No mutta oli niin tai näin. Oon todella mielissäni että tässäkin koulutuksessa otetaan tällasia asioita esille, koska ne on tärkeitä juttuja ja ne pistää kaikki vähän miettimään asioita. Tai en tiiä laittaako kaikkia mutta minut ainakin.

Asiat loksahtelee paikoilleen ihan itsestään ja Petripappa istuu 3D-lasit päässään leppostelutuolissaan suu auki välistä, ja miettii että WOUH DUDE! AWESOME!

Olisiko teillä aikaa puhua hieman meitä kaikkia kohtaavasta lopusta, kuolemasta? (tähän sitten se hassun hauska Elisan mainoksen kaksikko) Joo! Jee! Wouh! No mennään →

Onkohan se tuo pimeys? Mutta noin kaksi viikkoa mietin kuolemaa. Kyllä, juuri sitä mitä kohti me kaikki ollaan kulkemassa. En siis miettimällä miettinyt sitä mutta se vaan tuli mieleen, olikohan tuo nyt sen pienen pirulaisen tekosia sisälläni? En tiedä, mutta en rapsuttele sitä sen enempää.

Tuli mieleen yhden rakkaan ystäväni sanonta ”kaikki oli helvetin hauskaa siihen asti kun tajusikin joskus kuolevansa.” Joskus sain tuon asian ajattelusta ihan helvetinmoisia ahdistuksia.

Varmaankin kun on jälleen kysymys irtipäästämisestä. Sehän on se viimeinen otteen päästäminen, lopullinen sellainen. Välttämättömin ja pakollisin asia meidän elämässämme, se mikä on täysin varmaa. Kaikki me kuollaan. Omista muistiinpanoistani löysin lyhyen lauseen ”kuka teki kuolemasta kielletyn ja pelottavan asian?” Siihen nyt ei varmaan ikinä löydetä ratkaisua.

Mutta niin, sitä on tehty meidän kulttuurissamme todella surullinen ja pimeä asia. No siis, onhan se. Tietenkin kun rakkaat ympäriltä kaikkoaa jonnekkin. Minne lie? Sitäkään kukaan ei tiedä.

Ja sen vuoksi siitä on yrittää inttää yhtään mitään. On siitä hassuja sketsejä ja hulluttelua.

Joissain kulttuureissa kuitenkin ensin surraan, mutta sen jälkeen juhlitaan. Juhlissakin hiukan saatetaan tirauttaa, mutta sen jälkeen juhlat jatkuu ja ollaan iloisia toisen ”siirtymästä.”

Minä ainakin haluan että mun monttubileissä ei pelkästään olla jäyhiä jököttäjiä!

Ne pitää olla kunnon bileet! Mutta sitten mää haluan vähä julistaa sellasta asiaa että tämä aika mitä me ollaan täälä yhessä, nii pitäskö meidän kuitenki yrittää tulla toisten kans toimeen? Kaikista ei tarvi tykätä. Mutta helevetti soikoon kyllä se pitäs kuitenkin yrittää toimeen tulla. No ei sitä oo pakko sitäkään, jos ei halua mutta oisha se kiva. Kannattaako epävarmaa vihan taakkaa kantaa sisällään? Kukaan ei syö ketään elävältä (ehkä?) ja mun mielestä kukaan ei oo tehny niin pahaa ikinä että siitä ei vois puhua ja yrittää sopia. Tiiän sen että oon menneisyydessäni tehny paskoja juttuja ihmisille. Tiedän ja pyydän anteeksi nöyrimmin. Jos jollakulla kolkuttaa että ny pitäs puhua jonkun kans nii tehkää se. Ei siinä menetä mitään. Helpottaa kummasti kumpaakin osapuolta kun saa keskustella asiasta. Monesti aika parantaa haavoja, se on totta. Hauskaa on sitten myös sellainen asia kun pitkän ajan kuluttua nähdään ja keskustellaan asioista niin kummatkin repeää että kuin lapsellinen on ollut. Kummatkin myöntää myös omat virheensä. Nii että pidetäämpä toisistamme huolta ennen sitä mustaa kuoloa joka meitä päähän koppaa! Vaikka se välistä vaikialta tuntuukin. Tätä kirjoittaessa nyt loppuun repesin aivan täysin että mitenpäs tämä aihe osuikin oikealle päivälle :D Pyhäinpäivä! Kunnioitetaan vainajia. Muutama kaveri lähti liian aikasin. Ikävä on aivan helvetin kova! <3 Mulla on ikävä kaikkia jotka on lähteneet. Sytytän muutaman kynttilän tänä iltana heille kaikille <3