Pieni tarina

 

Tämä pieni poika oli onnellinen, aurinkoinen ja sillä oli kova mielikuvitus. Hän oli ehkä muutenkin hieman erikoinen, en tiedä. Hän rakasti läheisiä ihmisiään ja luontoa, ihmetteli kaikkea uutta ja ihmeellistä. Hän tuli hieman rikkinäisestä perheestä jossa äiti oli suurimman ajan kotonaan. Isä oli suurimman osan ajasta töissä, ja kun hän oli vapaalla hän käytti vapaa aikansa mielummin ystäviensä kanssa pitäen hauskaa ja juopotellen. Mutta ne hetket kun hän oli perheen kanssa oli laatuaikaa täynnä rakkautta ja läheisyyttä. Jossain vaiheessa vanhemmat kuitenkin alkoivat etsiä jotain muuta, ehkä kadonnutta nuoruuttaan.

Tällä pojalla ei ehkä ollut hirveänä kavereita, joten hän paikkasi ne mielikuvituskavereilla ja seikkailemalla metsässä keksien omia tarinoita ja maailmoja, joihin hän pääsikin sisälle erittäin hyvin mielikuvituksensa vuoksi. Parasta seuraa hänelle oli hänen serkkupoikansa naapuripitäjässä. Heidät hän tapasi aina reissuillansa isovanhemmilleen. Joskus hän yöpyi myös serkuillansa ja he leikkivät aamusta iltaan, kalastivat ja kisailivat lukuunottamatta kauniiden hellepäivien uintireissuja mummolan rantaan.

Tuli syksy ja hänellä oli ikää jo sen verran että täytyisi aloittaa koulu. Siellä hän sai uusia kavereita. Kaikki oli hyvin.
Poika oli aika hiljainen ja ujo. Omiin oloihin hiukan vetäytyvä, empaattinen ja sympaattinen kuitenkin kaikkia muita kohtaan. Hän ei halunnut kellekkään pahaa. Ensimmäinen vuosi meni. Syksy, pitkä talvi, ja kevät menivät menojaan.

Kesän jälkeen koulut jälleen alkoivat ja oli mukava nähdä omia koulukavereita.
Tällä pojalla oli kuitenkin pieni salaisuus. Hänellä oli sairaus, pieni mutta niin inhoittava kuin se olla voi.
Hänellä oli pidätysvaikeuksia. Rakko oli liian pieni.
Yhtenä koulupäivänä. Ennen tuntia ja kun opettaja oli tullut paikalle. Lapset kirmasivat jotain asiaa innostuneina ja tosi äänekkäinä. Pojalla tuli kova hätä mutta hän ei viittinyt jättää leikkiä kesken koska oli niin kivaa. Mutta juuri kun opettaja oli tulossa hänen olisi ollut lähdettävä vessaan. Hän ei kerennyt ja laski alleen. Muut luokkakaverit hoksasivat tämän ja nauroivat ja osottelivat häntä ilkkuen. Herkkä ujo poika meni kuoreensa ja piiloutui paperilehtiötaulun taakse piiloon. Opettaja tuli luokkaan ja ihmetteli tilannetta ja että miksi tämä pieni poika oli piiloutunut muilta ja heidän katseiltaan. "SE KUSI HOUSUUN!!" Ja kaikki röhähtivät nauramaan.

Tästä lähin kaikki koulupäivät sujuivat kuten kaikki muutkin koulupäivät. Paitsi että tämä poika oli jälleen yksin. Hänen koulumenestyksensä ei ollut enää hyvää, numerot laskivat. Poika oli sulkeutunut kuoreensa ja eli omassa mielikuvitusmaailmassansa. Siellä hänellä oli hyvä olla. Hän oli haukuttu ja kiusattu avuton pieni rääpäle joka ei viitsinyt nyrkkiään kohottaa tai sanoa kovaa sanaa kenellekkään ystävällisyytensä vuoksi. "HAJUHERNE! HAISUNÄÄTÄ!" huudot kaikuivat hänen korvissaan käytävillä. Joinakin aikoina hän joutui vaivansa vuoksi olemaan muutamia viikkoja myös sairaalassa.

Tuli kolmas lukuvuosi. Luokalla oli kaikki samat kaverit ja myös muutamia uusia naamoja. Kaikki olivat tuttuja ennestään. Paitsi yksi. Hän oli muuttanut vasta tälle kylälle. Jotenkin tämä toinen poika synnytti toisen mielenkiinnon. Muut esittelivät itsensä hänelle mutta poika pysyi omassa kuoressaan. Ku tuli vuoro esitellä tämä poika kaikki kavahtivat, "Haisunäätä, hajuherne.. tohon ei kannata  tutustua!"

Seuraavalla välitunnilla kaikki muuttui. Pojat kaverustuivat ja alkoivat vierailemaan toistensa kodeissa. Heistä tuli parhaat ystävykset! Pelattiin, leikittiin, katsottiin elokuvia, jotain pientä jäynää naapurustossakin piti keksiä aina vähän väliä. Poikien vanhemmatkin ystävystyivät ja soittelivat, mahtoivat muutaman illankin viettää yhdessä. Tämä toinenkin poika oli hieman rikkinäisestä perheestä. Ehkä tämän takia pojat ystävystyivätkin. Sen vuoksi side oli raudan luja.

Muutama vuosi vierähti. Kaverukset lähtivät uusien harrastuksien ja uusien kavereiden myötä eri teille. Tämä herkkä poika, arka ja ujo ikävä kyllä ajautui huonoon seuraan. Vanhojen kiusaajiensa kaveriksi.
Kiusaaminen alkoi uudestaan. Nyt se ei enää jäänyt osoitteluun ja haukkumiseen, kiusaamisesta tuli henkisen lisäksi fyysistä. Poika ei uskaltanut enää käydä julkisilla paikoilla missä muut nuoret viettivät aikaansa, koska hän pelkäsi tapaavansa kiusaajansa. Iltapäivät koulun jälkeen menivät siis kotona nejän seinän sisässä. Itsetuhoiset ajatukset ottivat vallan. Muutaman kerran poika olikin sovittanut isänsä vyötä eteisen naulakkoon ja omaan kaulaansa itku silmässä. "Miksei kukaan auta minua, miksei kukaan kuuntele minua, kukaan ei hoksaa minua ja surua silmissäni" hän ajatteli mielessään. Hän vietti kuitenkin aikaa kiusaajiensa kanssa koska muita ystäviä ei ollut. Ajatusta metsässä, männyn neulasten ja sammalten syöttämistä kun kaksi kaveria istuu tämän heikon rääpäleen päällä. Ilmapistoolia ohimolle, päätä vessanpönttöön, hanasta tulikuumaa tai jääkylmää vettä päähän, lumipesuja...

Kului vuosi. Erään jälki-istunnon aikana (pojan koulumenestys oli lähtenyt jälleen laskuun) Kiusaajat lähtivät repimään poikaa kohti wc:tä taas olisi "uittamisen aika" poika riuhtoi ja repi itsensä irti ja pääsi juoksemaan pakoon. Hän pääsi isompaan tuulikaappiin ja lukitsi sen oven. Kiusaajat ilkkuivat oven takana. "No päästä nyt sisään, ei me tehä sulle pahaa" ja rynkyttivät ovea.
Ensimmäistä kertaa pojalla paloi pinna. Hän rupesi hakkaamaan ovea repullaan joka oli täynnä kirjoja. Täydellä voimallaan ja huusi kuin hullu. Reppu osui oven lasiin ja se räsähti rikki, sirpaleet lensivät toisen kiusaajan kasvoille. Äänet kaikuivat pitkälle koulun käytäville ja nopeasti luokkahuone olikin täynnä oppilaita muista luokista kuten opettajiakin. Kiusaajaa paikattiin.

Poika oli juossut säikähtäneenä tapahtuneesta ulos ja pakkaseen vain sisävaatteissa ja pelkät villasukat jalassa itkemään katoksen alle. Paleltuneena hän pelkäsi seurauksia mutta rohkaistui ja lähti sisälle ja kohti rehtorin huonetta. Selitti asian rehtorille. Se jotenkin vain kaikui kuuroille korville... Kohti luokkahuonetta ja syyttäviä katseita. Jostain kalahti sana hiljaisesti "se on hullu"

Seuraava päivä saapui. Opettajat ja rehtori eivät olleet ottaneet kuuleviin korviinsa mitä pojalla olisi ollut sanottavana. Ei yhtään lohdun sanaa, ei mitään. He eivät olleet tajunneet että tämän pienen pojan räjähdys oli ympäristön ja kiusauksen lopputulos. Pojasta tuli mustalammas, erakko, omituinen.

Kului jälleen vuosi. Viimeinen lukuvuosi oli käynnistynyt ja poika oli saanut uusia ystäviä. Varhaisteini oli jo ihastunut muutaman kerran ja uskaltautui jo puhumaan tyttöjenkin kanssa. Kauniita olentoja hän ajatteli. Mahtoi siinä muutama "seurustelusuhdekkin" jo olla. Uusien kaverien myötä hän oli löytänyt uuden harrastuksen. Musiikin!
Kuuntelua ja mukana laulamista. Koulun viereisellä treeniksellä hän viettikin sitten suurimman osan ajastaan opetellen soittamaan eri soittimia. Tällä tavalla hän pystyi näyttämään omat tunteensa. Hyvät ja huonot. Vihan ja onnen.

Kiusaus oli loppunut.
Poika oli saanut itsevarmuuden takaisin.
Uudet voimakastahtoiset ystävät jotka varmasti pitäisivät hänen puolensa.
Hän ei antaisi enää ikinä kenenkään kohdella itseään kuin menneisyydessä.
Vahvan kuoren alla hän on kuitenkin aina, aina se herkkä, pieni, ujo poika joka elää mielikuvituselämää mielikuvitusystäviensä kanssa.

Peace & Love <3