Pieni tarina vol.2

Työttömyys ja yksinäisyys katsoi tämän nuoren miehen elämään keväällä 1999. Kotoa oli muutettu pois naisen perässä muutamia kuukausia sitten. Leikittiin kotia jonkun aikaa mutta eihän se toiminut, nuoren miehen illuusio perhe elämästä hajosi pirstaleiksi muutaman kuukauden aikana. Rakkaus on rakkautta vasta kun kummatkin tuntevat näin.

Rakkaus poistui elämästä. Omakin perhe hajosi siinä rytäkässä, äiti masentui vakavasti kun muutin kotoa pois. Hän löysi uuden miehen joka veti äitini juomaan.
Veljeni ja isäni muuttivat pieneen yksiöön. Jokaisella meillä kuului elämäämme vahvasti alkoholi. Itse mahdoin tässä vaiheessa muuttua jonkin sortin sekakäyttäjäksi.
Tämän maailman menosta en tiennyt hölkäsen pöläystä ja sosiaalinen elämä olikin sitä, että kaverille mentiin iltapäivästä imemään bongista kunnon kermasavut pilveä. Sitä jatkui aina koko päivän ja yöhön asti.
Pientä yritystä työnsaralla minulla  on kuitenkin aina ollut. Kävin extraamassa (oikeastihan tämä oli ihan "kokopäivätyö" minulle") eli olin keittiöapulaisena yhdessä parakkiravintolassa. Myöhemmin mietittyäni olisin voinut tästä paikasta saada itselleni vakituisen työpaikan, mutta elämän aallokko halusi viedä minua muualle päin. Irtisanouduin työstäni. Halusin keskittyä vain tekemään musiikkia. Sitä teimmekin.

Pääsin isäni kautta töihin pieneen tehtaaseen, tehtaaseen joka on vaikuttanut elämääni ihan pienestä lapsesta asti. Osa työntekijöistäkin oli jo minulle valmiiksi tuttuja. Tämä langanlaiha mustatukkainen grungepoju, mustalintu... Voitte varmaan kuvitella miltä näytin noiden raavaiden miesten seassa, jotka suunnilleen kannattivat vanhaa "tukkilaisjätkien" aatetta.

Hommat lähtivät käyntiin loistavasti. Pientä tirskuntaa jokapuolelta tuli alussa, mutta istuin työyhteisöön kuitenkin lopulta ilmeisesti ihan hyvin ja löysin oman paikkani tehtaan jälkipäästä putsarina, paikkaajana ja piikkaajana. Homma laajeni myös varastomiehen hommiin. Palkka nousi silloin tällöin, ja se oli kohtuullinen. Ujo poika ei uskaltanut pyytää enempää.. Kavereilla oli palkka huomattavasti varmaan isompi. Eli painoin hommia kovempaa kuin muut, minimipalkalla. Haukkujen ja huutojen pelossa... Mestari oli muutamia kertoja jo omaa pahaa oloansa minuun purkanut huutamalla. Ja kyllä. Aivan turhaan. Omien virheidensä vuoksi.

Vuodet vierivät, talvet, keväät, kesät, syksyt. Naiset ja osoitteet muuttuivat, Kaveripiiri laajeni ja muuttui myös. Muutama kaveri lähti myös aineiden vuoksi, ehkä myös hiukan epäsuorasti näiden vuoksi mutta kuitenkin.

Työkaveri yleni ja sai ystävänsä töihin samalle tehtaalle. Kuri tiukentui.. Minulle kettuiltiin ja sain kuulla joka risauksesta kunniani. Painetta tuli nuoren miehen päähän liikaa joka puolelta. Alkoholi ja huumeet rupesivat maistumaan stressin ja masennuksen vuoksi enemmän. Jopa viikollakin. Olin menettänyt parhaan työystäväni hänen kerskailunsa vuoksi. Työkaverin jolle kerroin iloni kuin myös suruni. Jollakin tavalla hän teki myös samalla tavalla.

Sairaslomia tuli ja meni todella paljon. Tässä vaiheessa olin jo vakavasti masentunut. Töistä oli enää vaikea saada kiinni. Millään konstilla se ei onnistunut. Masennuslääkkeitä meni ja parin kuukauden sairaslomiakin oli. Toki näilläkin vapailla alkoa ja nappeja meni ihan kivasti.

Vatsahaava, hermoromahdus = Psykiatrille.

Heti ensimmäisenä sain käteeni kahden psykiatrin analyysin jälkeen psykoosilääkkeet. Sen jälkeen masennuslääkkeitä, (joita vaihtelin kuin hedelmä ja salmiakkikarkkeja edestakaisin) betasalpaajat, rauhoittavat, unilääkkeet.. Epävakaa suhde, ja elämä kaikilla perheenjäsenillä mullinmallin.. ja kyllä.. juuri sinä olet ainoa joka asioita yrittää voimattomana korjata.. Not good..

Työyhteisössä alettiin vasta tässä vaiheessa ymmärtämään että kaikki ei ole kohdallaan.
Käyttäytyminen minua kohtaan muuttui radikaalisti, mutta parempaan suuntaan. Jonkin aikaa meni ihan "ok", mutta vanhat tavat tulivat myös melko nopeaa takaisin.

Sairaslomat muuttuivat pikkuhiljaa jo luvattomiksi poissaoloiksi, selityksiä riitti aina. Käyttäytyminen työyhteisössä muuttui nuivemmaksi "yllätys"

Potkut työstäni, ero ahdistavasta suhteesta jossa vain sekoiltiin.

Tämä oli yksi ajanjakso elämästäni joka tuntuu mustalta ja harmaalta, loskaiselta paskalta. Muistan vain sen ahdistuksen sisälläni möyryävänä. Muistan myös sen auringon tervehdyksen rakkaana ja herkistyn aina sitä muistellessani. Sen kun muutin jälleen omilleni. Nakkasin kemikaalit viemäriin ja aloin hengittää ja elää. Hengittää ja elää sitä rakkautta ja sitä aurinkoa joka minua tervehti. Ensimmäistä kertaa uskalsin nauraa ja itkeä. Aidosti. Tapasin sen jälkeen monia uusia ihmisiä jotka antoivat aikaa ajatella ja sulatella mietteitäni. Hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. Jälleen tätä epäonnensoturia oli poljettu maanrakoon. Mutta itsepäisyydellä, sillä mikä sikiää sydämmessäni ja sillä rakkauden palolla sydämmessäni minua eikä ystäviäni lannisteta.