Ne on ollu aina läsnä mun elämässä.
Kun oon ollu surullinen ne on antanut tukea tai melankoliaa rakastavana ihmisenä ne on tyrkännyt mua syvempään epätoivoon. (Tämä epätoivo kuitenkin on hyvää ja se taas luo jotain muuta, esim. runoja tms) Onnellisena se on nostanut mua lähemmäs korkeuksia ja taivasta ja euforiaa. Sen tekeminen on taidetta, sen tekeminen on uusien maailmojen, uusien värien ja tuntemuksien luomista.
Musiikin avulla löydät uusia ystäviä, tuttavia ja tuot eri ihmisryhmät lähemmäs toisia.
Äitini on ollut aina musikaalinen ihminen. Hän ei osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta osaa käyttää ääntänsä todella hyvin. Muistan erittäin hyvin lapsuudestani että meillä kotona kuunneltiin musiikkia paljon. Laulettiin äidin kanssa mukana ja jotain nauhoiteltiinkin meidän stereoilla, joissa oli mikrofoniliitäntä. (luxusta!) Muistan kun Dingo rämähti soimaan, äiti tanssi ja lauloi ympäri huoneistoamme, minä puolestani nappasin käteeni sulkapallomailan kitarakseni! Pompin sohvalla ja rokkasin. Musiikki, mitä silloin kuuntelin oli äitini musiikkimakua ja minä pidin siitä. Paula Koivuniemi, Katri Helena, Dingo, Hector, Slade, jne jne tarkkaan en koko levyhyllyä muista mutta paljon musaa kuunneltiin.
Muistan erään tapauksen ala-asteelta. Meillä oli karkkipäivä. Jokainen toi kouluun karkkia ja omaa mielimusiikkiaan. Päivän lopuksi meillä oli levyraati ja jokainen oli kelannut oman kappaleensa kasetilta kohdilleen ja ne sitten pisteytettiin. Kaikki muut toivat ilmeisesti sen ajan kuuminta kamaa, itsellänihän ei ollut oikeen mitään käsitystä sen ajan musasta, kavereitakaan ei kovasti ollut jonkan kanssa kuunnella musiikkia... Oma kappaleeni rämähti soimaan silmät muljahtelivat ja suut aukesivat! Kuka toi tämän?? Kuka, kuka kuuntelee tällaista? Kappaleeni oli Vivaldin Four Seasonsin - Spring. Ujona poikana kaikkien hämmästyksen lomassa en myöntänyt että se kappale oli minun tuoma ja valitsema. Kaikkien katseet kääntyivät luokkamme tyttöön jonka äiti oli musiikinopettaja, kuoronjohtaja ja tämä tyttö osasi soittaa viulua ja pianoa. Luonnollisesti se oli siis hän! Mutta ei hän sitä myöntänyt mikä täysin totta olikin, jätin siis kaikki oppilastoverini miettimään kuka oli tämä mysteerihenkilö joka kuuntelee klassista. Tunnin lopuksi kaikki hakivat kasettinsa luokan edestä ja nappasin omani todella nopeaa taskuuni! Hehehehh ja kiäh. Kukaan ei hoksannut sitäkään. Muistan että opettaja olisi ollut hiukan ylpeä "hänestä" kuka uskalsi tuoda tällaista musiikkia levyraatiin.. Tiesikö hän että se olin minä, ehkä, ehkä ei.
Sitten se asia mikä muutti koko elämäni suunnan, se ilta ja päätös mitä en koskaan ikinä kadu.
Olin viidennellä luokalla koulumme perjantaidiskossa. Olin tutustunut koulumme pihamaalla uusiin lapsiin, todella positiivisiin ja luokseen pyytäviin henkilöihin. Nämä henkilöt siis olivat samassa diskossa ja näkyvin ja karismaattisin henkilö heistä oli todella hermostunut ja kireän oloinen. Poikaporukassa kierreltiin ympäri koulumme ruokasalia missä disko siis oli. Jossain vaiheessa kuulin kun tämä kaveri alkoi tiuskia että heidän bändinsä etsii laulajaa. Sain sähköiskun päähän ja koko keho valpastui. "MEIKÄ VOI TULLA" kaikki kääntyivät katsomaan... Kaveri katsoi mua ja sanoi "Pete! Tottakai, siis tottakai jätkä tulee". Samassa sovittiinkin ekat treenit koulun vieressä olevalle treenikämpällä seuraavalle päivälle. Innoissaan lähdin pakkasessa ja lumessa tarpomaan treenikselle äitini mikrofoni taskussa. Sisääntuloni treenikselle muistan aina. Muka "ärrävikaisena" kuljin ovesta sisään kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemä apuva mies ja päräytin TERRRRVVVEEEEEEE!!
Sille vanhalle keltaiselle talolle jäi paljon hyviä muistoja lapsuudestani ja siitä mahtavasta sukelluksesta syvemmälle musiikin maailmaan. Siinä maailmassa olen vieläkin, se on minun todellisuuteni, se mistä en halua paeta minnekkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti