Nyt on aika summata vuoden tapahtumat, koska noin vuosi sitten alkoi sellainen hullunmylly mun elämässä. Tietyllä tavalla se ei ole vieläkään loppunut mutta merkkejä siitä, että se alkaa tasoittumaan on ollut ilmassa. En muuta toivoisikaan. On kivaa, että omassa elämässä tapahtuu asioita mutta liika on aina liikaa. Oon oppinut ihmisistä ja ihmisyydestä aika paljon. Paljon huonoja asioita ikävä kyllä. Mutta en lannistu. Tiedän että oikeaa rakkautta on olemassa, sellaista kumppanuutta. Oon mennyt välillä niin syvissä vesissä ja pimeissä paikoissa omassa mielessä, että tuntuu kuin ihan oikeasti sekoaisin täydellisesti. Ehkä kyse on siitä, että mullakin tuota ikää alkaa olla, ei tässä enää mikään nuori poikanen ole. Ei jaksa enää juosta ja juhlia. Sillekkin kyllä oli aikansa vuosia sitten. Toivois vaan sitä, että siinä olis joku josta sinä välität ja kuka välittää sinusta. Jotenkin sitä miettii sellaista, että miksi sitä turhaan yrittää ketään miellyttää? Mulle on tärkeintä se että mun lähimmillä ihmisillä on hyvä olla. Ei kait kukaan halua kellekkään mitään pahaa oikeasti? Sellaista pyyteetöntä auttamista minä arvostan ja suosin. Ihan pieniä asioita. Hymy, kiitos, käden puristus ja halaus. Anteeksi pyytäminen ja se, että joku kysyy välillä miten sulla menee. Se on joskus jollekkin ihan todella tärkeää ja iso juttu. Varsinkin viime aikoina tuntuu niinku ois tempaantunu haluamatta johonkin todella surkeaan draamaan. Sellasta en kaipaa kyllä yhtään. Ehkä tässä nyt on kyse vain siitä, että yksin me tepsutellaan tämä maallinen polku. Turhaa jakaa omasta lastistaan sellaisille jotka eivät sitä ansaitse tai halua. Tai antaa liikaakin tajuamatta sitä että toinen ei arvosta sitä millään tapaa. Lopen kait sitä itse ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee itsestä tai omista hommista. Koska ei ne ihmiset niitä mieti, heillä on omatkin jutut ja oma elämä. Parastahan se on kun on se oma tontti kunnossa ja tietää itse täysin mitä tekee. Ihan sama sille mitä muut ajattelee tai ei ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Eipä tämä nyt miksikään tapahtumien summaamikseksi mennyt. Mutta mitäpä tuolla on väliä. Kirjoittaminen ja omien ajatusten tuominen on mulle tällä hetkellä parasta terapiaa. Kun on ajatteleva ihminen niin välistä sitä kai miettii vähän liikaakin asioita. Tällä tavalla saan purettua kaiken paperille. Näiden juttujen vuoksi mulle on elämääni nyt ilmaantunutkin hyviä juttuja ja voisko sitä pieni ihminen olla enempää onnellinen. Haasteita ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Samahan tuo on kokeilla. Eipähän harmita sitten, että ei lähtenyt mukaan ja se itselle ehkä pahinta onkin että pysähtyy liian pitkäksi aikaa. Aiemmin en oo uusiin juttuihin uskaltanut lähtä mukaan vaikka sisällä on sellanen kutina ollutkin, että hitto uskaltaiskohan tuota vai ei? Ehkä silloin ympärillä oli ihmisiä jotka eivät itse uskaltaneet ja sitä kautta sitten demonisoivat koko tilanteen? En tiedä. Kai sitä nyt on rohkeampi ja uskaltaa hypätä mukaan.

”Kaikkialla, missä ihminen tarttuu ihmisen käteen lämpimin mielin, on rauhaa ystävyyttä.”
(Yrjö Kallinen)

Hyvää viikon alkua kaikille!

Terveisin. Parempaan tulevaisuuteen uskova Petripappa