13.5.2016

Aamukahvin lomassa ulos katsellessa tulee mieleen monia mietteitä.
Menneet rakkaat, hyvät tai huonot asiat eivät määritä sitä kuka sinä olet.
Teoista ja tapahtumista voi oppia.
Ollaanko me tultu tänne havainnoimaan ja oppimaan ihmisen elämää? Onko siihen mitään tarvetta jos tämän jälkeen ei enää ole mitään? Kelle me nämä asiat kerrotaan? Se jää nähtäväksi.
Olen entistä enemmän varmempi siitä että tämä hetki on ainoa mikä merkitsee. Esimerkiksi jos mietit menneisyyttä, vaikka lapsuutta. Miten sinä muistat sen? Etkö muistakkin sen kuin unet? Pilkkeitä ja muistijälkiä sieltä täältä usvan peitossa.
Mutta sitten kun mietitään unia. "ne on vaan unia" Mutta jos ne "on" eikö ne silloin ole olemassa? ;)
Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut varmaan eniten asioita ikinä mun elämässä.
Niitä sen enempää ruotimatta. Ehkä juuri tämän vuoksi -> Tästä puhuttiin erään rakkaan ystävän kanssa. Pointti voisi olla vaikka se, että teet joka päivä jonkun asian eri tavalla, pikkuhiljaa kaikki alkaa muuttua. Oli se nyt vaikka se, että menet eri reittiä töihin taikka kouluun, aloitat imuroimaan asunnon täysin eri huoneesta jne jne, esimerkkejä on lukemattomia. Noista pienistä asioista näkee jo eri katsontakannan asioihin. Pikkuhiljaa kaikki alkaa tuntumaan taas jännittävältä ja kiinnostavalta. Näet asiat hiukan eri perpektiivistä. Niinkuin uusina ja hohtavina.
Eli uskallusta ja pelkäämättömyyttä päiväänne. Tulukaa siitä meille piirretystä neliöstä taikka ympyrästä ulos ja piirtäkää asioita niin, että ne ei perustu meille opetettuun muotoon. Koska sitä ei ole. Se on vain jonkun vanha ajatus. P,L & U